Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä, mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen elämän ja yhteisten käsitysten leiman.
Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua kuvataan — siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus, ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi, minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh, ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin ei mitään ollut mahdotonta!
Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin iskuja!
Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.
Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä, että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.
Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.
— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!
Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä kohdalla — jo on lähellä Hiidenkuilu!
— Kuulepas, — sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme kavioin kopsetta?
— Ei, — vastaa Homjak, — sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.