— Mutta miten sinä jouduit minun alleni?
— Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas iloitsiko hän!
— Oh mua tomppelia! — sanoi Mitka repien tukkaansa.
Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia ei mistään löydetty.
— Mitäs tehdä, — sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut, vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et täältä ehkä palajaisikaan!
— No pojat, — pitkitti Persten, — kokoontukaa nyt suojelemaan hänen tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi: istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun hevosesi.
— Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet, eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!
— Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi, sivulle, — istunhan minäkin!
Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä tavalla, ja viimein kohosi satulaan.
— Aha! — huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen kyynäsvarsiansa.