— Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, — olisinpa sen tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä nuortamiestä, vaan kaksi sataa.
Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.
Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?
— Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria altansa.
— Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat, hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa hirttonuora.
Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen, mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki hämmästyksestä.
— Hlopko! — kaikui jokaisen huulilta: — Hlopkohan tämä on! Hän rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.
Mitka katseli, väännellen suutaan.
Hlopko voi töintuskin hengittää — Voi mua pöllöä, — lausui viimein
Mitka, — sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?
— Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit, sinä senkin hylje! Hyi!