— Bojari, — sanoi hän, — jos tahdot matkata ainoastaan yhden ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun. Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä läimäyttää enemmän kuin neljä.
Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä matkalle.
II Luku.
Uusia tovereita.
Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä kaikenlaisilla verukkeilla.
— Kah, susi heidät syököön! — sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: — minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.
Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.
— Bojari, — sanoi hän, — teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret
miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa.
Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat.
Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?
— Olkootpa vaikka ilkeitä, — vastasi ruhtinas huolettomasti, — kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan vielä opritshnikit!
— Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan vahingoita.