Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja; vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria, että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä. Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly, ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.
— Kuka sinä olet, nuori mies? — kysyi Serebrjani; ja mintähden puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?
— Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä vaan sinua suorastaan.
Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet, ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin kanssa yksin ajavansa eteenpäin.
— Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, — sanoi tuntematon, — vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.
Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.
— Bojari isäseni, — sanoi hän, — saattaa olla niinkin, että tämä nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät syököön!
Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti, huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.
— Se oli mukavin keino, — sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän, mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.
Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili, partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.