— Bojari! — sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa itse tsaarilta.
— Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan tsaarin lähettiläitä.
Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan, tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin talon pihalle.
Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.
Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen, joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin otsasiteitä pitkinä ryhminä.
Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit astuivat alas hevosen seljästä.
Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.
— Ruhtinas, — sanoi Morosov, — sinut on tsaari lähettänyt luokseni. Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! — Ja bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän kumarsi.
— Bojari, — vastasi Vjasemski, — suuri hallitsija käski minun sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: — Bojari Drushina. Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!
Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.