Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi ruhtinaan.
Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov hänet saattoi.
Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa, niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa; hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi Nikita Romanovitshin puolesta.
Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja huulet äänsivät:
— Pyhä Neitsyt, auta minua!
Morosov tarttui Jelenaan.
— Oh! — hän sanoi: — semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää esille vaan, hyvät vieraat!
Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.
Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?
Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat pöytään.