Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan opritshnikkien joukosta.
— Ruhtinas, — sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, — aika on ryhtyä käsiksi!
— Vaiti! — vastasi Vjasemski sopottaen: — ukko kuulee!
— Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! — opritshnikki sanoi äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.
— Vaiti! — toisti Vjasemski.
— Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä annan merkin!
Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet voimakkaalla käsivarrella istumaan.
— Ole alallasi! — hän sanoi sille korvaan: — muuten työnnän tuon puukon kurkkuusi!
— Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! — huusi opritshnikki, nousten istuimeltaan. — Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te, ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota, katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!
Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa; mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.