— Ei käske! Onko hän minun herrani, — onko?
— Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.
— Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!
— Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!
— Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. — Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?
Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.
Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.
Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt… Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.
— Jelena! — hän sanoi; — miksi sinä hämmennyit!
— Minä voin pahoin … Jelena kuiskasi.