— Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. — Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!
Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.
— Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?
Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin:
Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei — Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.
Tämä poisti hänen epäilyksensä.
— En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! — hän sanoi: — enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!
— Ellet vaan, ukko, valehtelisi!
— Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!
— Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!