— Niin, niin! — virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!
Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.
— Kas, kuinka hurme valuu! — hän pitkitti: — no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt… Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!
— Kangistuu! — opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. — Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet — niin otan sinusta hengen.
— Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, — se toimi pelkää silmiä!
Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:
"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee — suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"
— Lähestykää, isäkullat! — mylläri sanoi, — lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti … kylläpä tiesin, — kieleni jäykistyy!
Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.
— Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!