— Tässä on viiniä, joka kelpaa! — hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. — Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies … hänen nimensä on Persten … ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä… Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan… Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa … ha, ha! Ruhtinaan … ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo … mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!
Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.
— Ha, ha! mylläri sanoi — rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää… Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta … kyllä minäkin osaan loihtia… En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen … minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija … minut tuntevat myöskin vedenneidot … ja noidat … ja tontut … kaikki tuntevat minut … minut … niin minut… Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!
— Herra Jumala! — Jelena vaikeroi.
— Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!
Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.
— Kaikki minut tuntevat! — hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: — metsänukko … vedenukko … ja tontut … noidat… En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! … minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!
Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.
XVIII Luku.
Vanha tuttu.