Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.
— Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, — hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: — kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.
Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.
— Seiso, Galka! — hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! — luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!
Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.
— No, Jumalan kiitos, — hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: — saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.
— Isäntä, kuule isäntä!
Ei kukaan vastannut.
— Isäntä, isäntä kuule!