Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.
"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.
— Kuule, sinä rahjus! — tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.
Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.
Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.
— Terve, isäntä! — hän sanoi mielistelevällä äänellä.
— Jumala olkoon kanssasi! — mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?
— Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.
— Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut
Jumala toi?
— Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!
Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!