— Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!
"Vai niin", — Miheitsh ajatteli: — "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"
— Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.
— Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!
— Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan — metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!
"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"
— Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!
— No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä — sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.
Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.
— Oh, vai niin! hän sanoi: — ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!