"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista — vaan, ei tiedä, kenen."
Miheitshiä pelotti.
— Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?
Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.
— Ukkoseni, kuule ukko! — ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:
— No? — mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.
— Mitä sinä laskettelet ukkoseni?
— Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa — siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä — niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, — sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!
Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.
— Ukkoseni! — Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, — sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?