Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.
"Susi hänet syököön!" — Miheitsh ajatteli: — "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!… Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.
XIX Luku.
Venäjän mies muistaa hyvän.
Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.
— Kas, minne tultiin! — Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: — ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että … hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois ohjakset ja päästi sen valloilleen.
— Nyhdä ruohoa, — hän sanoi, — vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!
Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty. Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.
Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.