— Mitä nyt? — Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: — kuka siinä rähisee? susi sinut…
Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.
— Älä koske! — sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista tuskin haituvia näkyi, — mitä hän teki sinulle? Mitä? — Tätä sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi tarkastelemaan Miheitshiä.
— Oh, harmaapää! — hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla ihmetyksellä.
— Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! — huudahti toinen: — isäkö — vai lanko?
— Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä koske, muuten suutun!
Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.
— Anna olla, Hlopko, — sanoi eräs heistä, — pidä varasi! Kun Mitka suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan riitelemään!
— Metsänpeikko häneen ryhtyköön! — Hlopko vastasi, käyden sivulle: onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!
Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.