— Mistä yökkö on lentänyt? — kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan silmiin.
Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.
"Ahaa, — hän ajatteli: — onhan nämä niitä rosvoja!" — Terve, hyvät miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?
— Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!
— Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri astui sisään vanhan Korshunin seurassa.
— Atamani! — huusivat rosvot: — tänne on tullut mies, joka kysyy sinua.
Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.
— Ka, sinäkö, toveri! — hän sanoi: — ole tervetullut! Miten on hänen ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi liioin riemastelleet! — Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita Romanitshia!
— Niin! — Miheitsh huokasi: — tsaari suosii, vaan ei koirain hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he, kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta, koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta saamansa korvapuustin!
— Hm! — yrähti Persten, istuen rahille: — siis tsaari ei käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?