— Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi mukaan…
— Kunnioita Vanjuhaa — ja siinä se!
— No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo, hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!
— Minunko! Sanoiko hän — minun luokseni?
— Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta jollei atamani pelasta ruhtinasta — niin kaikellainen onnettomuus kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän sanoi!
— No mitä! — Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: — näinköhän minä tosiaan riutuisin?
— Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!
Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.
— Eikö mylläri sanonut muuta?
— Kuinkas muuten, isäkulta! — katsellen syrjästä höyryävää kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: — mylläri sanoi vielä näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!