Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa tekivät hänessä.
Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan, iloiseen nauruun.
— Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta ruhtinasta, minä menehdyn?
— Sanoi, isäkulta, — palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat että kädet…
— Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä nauraen: — vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää ja suolaa, — hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka, me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?
— Vankihuoneessa on, isäkulta.
— Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?
— Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!
— Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?
— Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.