— Katso nyt! — Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: — kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi häntä auttaa?
Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.
— Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?
— Niin kyllä, — hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. — mitäpä minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska täällä on kielletty.
— No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin mietitään… Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä on joskus hyvä tietää!… Ole huoleti, mietitään…
Persten vaipui ajatuksiin.
— Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan — Ukko Korshun! Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta — pelastakaamme mekin nyt hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?
Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.
— Mitä, Korshun, etkö halua?
— Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko? Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä? Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun meistä nahka nyljetään?