Iloista väkeä.
Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa, istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki Serebrjanin sokeaksi.
Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.
Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.
— Terve, ruhtinaskulta! — hän puhui semmoisella äänellä, jommoista Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, — äänellä, joka oli inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on vangittu hiiri.
Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti häntä.
— Boris Feodoritsh, — hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, — kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!
Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.
Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.
— En luullut, Boris Feodoritsh, — hän sanoi nuhdellen, — että sinä poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun rangaistustani?