Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas, opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä juovilla.
— Sokea! — tsaari sanoi: — puhu, ken olet ja mitä salahankkeita sinulla on minua vastaan?
— En mitään salaa! — Korshun vastasi. — Minä tahdoin ottaa sinulta kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!
— Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?
Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.
— Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera rosvoilit? Ja mies sanoo: — "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän toverini oli — synkkä yö, toinenpa…"
— Olkoon! — Maljuta keskeytti hänet; — katsotaanpa, miten laulelet, kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs — hän jatkoi, katsellen Korshunia: — enköhän liene nähnyt jossain tuota harmaapäätä!
Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.
— Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä muistanet, Hiidenkuilulla…
— Homjak! — Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: — ota tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!