— Lähdetään, ukko! — Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta: — mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!
— Odota! — Iivana sanoi, — Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta; hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty, semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!
— Kiitä tsaaria, koira! — Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä: — ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme silmukkaita!
Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.
Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.
Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.
— Atamani! — supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja, joka aamulla oli hänet pidättänyt: — vahtimiehen olen tappanut. Anna nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?
— Tsaarin kourissa! — Persten vastasi katkonaisesti. — Kaikki on hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?
— Minä! — vastasi Mitka, tullen seinustalta.
— Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän tammen luona!