Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia; niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta; vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä. Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä; iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli hänen sydämmessään, — haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt; ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua…
Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.
Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan, Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille, missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin…
Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä nelistä.
Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.
Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse taivaan sinessä.
Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.
Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.
Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä, ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.
"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."