Maksim vaaleni.
— Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! — hän huudahti. — Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua! sydämmeni pakahtuu!
Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.
Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut kaupunkien vaikutuksia.
— Poikaseni, — abotti pitkitti, — en usko sinua; sinä soimaat suotta itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko käskyjä?
Maksim oli ääneti.
— Poikani, kunnioitatko isääsi?
— En! — Maksim virkki tuskin kuuluvasti.
— Etkö? — abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.
— Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?