— Minä olen … nuori opritshnikki sanoi: — minä olen Maksim
Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!
— Maljutanko poika?
— Niin! — Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.
Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä. Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.
— Poikani, — ukko viimein lausui, — kerro minulle kaikki järjestään äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?
Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä kanssa ja yöllisestä paostaan.
Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan, ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.
Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.
— Oletko minulle kaikki ilmoittanut? — abotti sanoi: eikö enää muuta ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?
Maksimin silmät säkenöivät.