Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.
Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.
Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.
— Mihin nyt aijot lähteä, poikani? — hän sanoi. — Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!
— Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.
Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.
Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.
Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.
Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.
— Trifon! — hän huusi.