— Maksim Grigoritsh! — haukankesyttäjä vastasi iloisesti: — terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!
Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.
— Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! — hän vastasi, osottaen haukkaansa. — Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!
Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.
— Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni — saisin armon, joll'en — menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! — ratsumies sanoi: — älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle — vaikka en tiedä miten — se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne — niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!
Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
— Maksim Grigoritsh, — hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: — nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, — haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: — tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!
Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.
— Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.
Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.