— Ota minultakin vähän apua! — hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. — Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.
— Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!
— Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: — kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, — vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi — sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.
— Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?
— Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.
— Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.
— Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.
— Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.
— Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!
— Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, — en minä ota!