Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.
— Ell'et ota, — hän sanoi, — ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.
Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.
Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.
Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.
Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.
Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä
nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään
Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. —
Nuku, nuku, lapseni! — nainen lauloi.
Nuku, nuku, lapseni,
Kunnes suru poistuu,
Kunnes turmiotas ei!
Tuu. tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Pian paha katoo,
Pian tsaari mestaa
Ilkeän Maljuta koiran!
Tuu, tuu, tuu,
Tuu, tuu, lapseni!
Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.