Vjasemski naurahti katkerasti.
— Minua jo muutenkin pelätään, — sanoi hän: — en tarvitse kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.
— Vielä on Aadaminpää, — kasvaa soiden varsilla: helpoittaa synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.
— Eikö enään ole muita?
— Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka; jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.
— Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan vastenmieliseen?
Mylläri hämmästyi.
— En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee — en tunne!
— Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, — etkö tunne?
— Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho: sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne kappaleiksi.