— Mene hiiteen ruohoinesi! — sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen tuikean silmäyksensä mylläriin.
Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.
— Ukko! — huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: — anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla! Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.
Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.
— Armahda minua! nyyhkytti hän: — auta minua! Minä annan sinulle lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!
Mylläri vielä enemmän säikähtyi.
— Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen,
Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!
— En nouse, ennenkuin minua autat!
— Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri —: aika on ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!
Ruhtinas nousi.