— No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.

— Kas roistoja! — sanoi eräs joukosta.

— Mitäs teitte kauppiaalle? — kysyi toinen.

— Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, — Poddubni vastasi. — Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia…

— Voi, noita roistoja! — rosvot kirkasivat: — kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?

— Papin, — Poddubni lisäsi, — he sitoivat hevosen häntään…

— Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

— Jumala nähköön!

— Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

— Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!