— Mitä? — kysyi eräs rosvo.
— Luulen, että sattui onkeen? — liitti toinen.
— Sattui, sattui, vaan ei meidän! — Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.
— Kuinka niin?
Poddubni käännähti toveriensa puoleen.
— Tuokaa pakana tänne, veikkoset!
Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.
Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.
— Tämähän on tatarilainen! — huudahti joukko. — Tatarilainen, — Poddubni toisti, — ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!
— Kerro, kerro! — rosvot huusivat.