Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen ristin.

— Voi, sitä koiraa! — huudahti koko joukko: — siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

— Pojat! — hän sanoi: — näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

— Pojat, — Nikita Romanovitsh jatkoi, — kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.

— Mitä! — sanoi eräs: — näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

— Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

— Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! — virkkoi kolmas: — parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!