— Se on totta! — lausui muuan vanha rosvo: — taistelukentällä on kuolemakin kaunis!
— Oli miten oli! — sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: — en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!
— Ja minä! ja minä! ja minä! — huudahti moni.
— Teistä sanotaan, — Serebrjani pitkitti, — että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.
— Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.
— Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!
— Me hyökkäämme uskottomia vastaan!
— Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!
— Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!
— Pojat! ruhtinas sanoi: — ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!