— Hyvä, — Serebrjani virkkoi, — syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!

XXV Luku.

Valmistus taisteluun.

Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

— Nikita Romanovitsh, — hän lausui — maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!

— No mitäpä, Maksim Grigoritsh, — Serebrjani vastasi, — siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

— Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.