— Mitä se on? — Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.
Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.
— Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, — äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.
— Jopa lakkasi! — Persten sanoi nauraen… Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!
— Mikä se oli? — ruhtinas kysyi.
— Tshebusga! — Persten vastasi. — Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.
Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.
— Aha! — Persten lausui: — tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!
Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.
— Kas siinä on kurkkua! — Persten sanoi. — Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!