Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.
— Ruhtinas, — Persten sanoi, — heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.
— Mene Jumalan kanssa, — ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.
Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.
Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.
— Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! — Persten nauraen huudahti. — Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!
Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen menetellä, niinkuin tahtoi.
— Pojat, — Persten sanoi rosvoille, — me olemme vähän keskenämme jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla kanssani tatarien leirille?
— Valitse ken hyvänsä — rosvot vastasivat, — me olemme kaikki valmiita.
— Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut, ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan niin, että tuntuu.