— Hyvä, hyvä, — Perstenin valitsemat vastasivat: — miten käsket, siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.
— Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? — atamani jatkoi. — Kun saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, — että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja toisella on joki ynnä suo.
Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.
Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti, pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä, joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.
Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien telttoja.
Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.
Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.
Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka olivat siniset kovasta ponnistuksesta.
Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien, hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?
Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli, pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti, riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"