Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.
— Rjesheto, — hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: — eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?
— Etkö sinä? — Rjesheto vastasi hiljaa.
— Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.
— No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.
— Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.
Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.
— No; veikkoset, — Persten kuiskasi toisille tovereilleen: — ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti. Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän; jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?
— Olemme! — rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.
XXVI Luku.