Veljeys.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.
— Ruhtinas, — Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen luotaan, virkkoi hänelle, — ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa, mutta minua haluttaisi pyytää sinua…
— Mitä, Maksim Grigoritsh?
— Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin, omatuntoni…
— Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!
— Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä. Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat, vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella. Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt, ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani — Maksim lisäsi, luoden silmänsä alas, — en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää, itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!
— Maksim Grigoritsh, — Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti hänen käteensä, — ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!
— Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi; tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan nyt…
— Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet; mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!