Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja antoi sen Maksimille.
Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin, jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.
— Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.
Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit, syleilivät toisiansa.
Maksim oli ihastuksissaan.
— Nyt, — hän iloisesti virkkoi, — olet veljeni, Nikita Romanovitsh! Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin, rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!
— Maksim, — Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna — Jumala näkee, että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en tahdo sinusta erota.
— Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! — Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!
Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui
Serebrjanin käteen.
Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä, ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin sivutse.