— Aika on — Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa ulos: — kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!
Rosvot hypähtivät ylös maasta.
— Aika on, aika on! — kajahteli joka taholta; — ruhtinasta totelkaamme!
Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki, joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.
Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.
Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä likemmäksi leiriä.
— Kas Persteniä! — rosvot huudahtivat: — ja meikäläiset! Hepäs ovat sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan pakanoita vastaan.
Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.
Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä rosvoja vastaan.
— Heidän kimppuunsa pojat! — Serebrjani karjasi — syöskää he veteen, ajakaa tuleen!