— Kas, ruhtinas, — Persten virkkoi, — he, hiidenpenikat, eivät ammu enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!
Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui vihollisiaan.
Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.
Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen äsken tullut apujoukko.
Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.
Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen luokseen.
— No, Nikita Romanovitsh, — hän virkkoi: — Jumala taistelee pyhän
Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!
— Niin, — Serebrjani vastasi, — kiitos tuolle bojarille, joka kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?
— Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?
— Tunnetko sinä sitten?