— Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh, hänet. Hän on Fedjka Basmanov.
— Basmanov? Hän? Eikö mitä?
— Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö, hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima, ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, — Maksim jatkoi kiihkeästi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. — Uskotko, Nikita Romanovitsh, en tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla, ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester. Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!
Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.
— Varo itseäsi, Maksim, — hän sanoi, — älä suotta pane itseäsi alttiiksi; katso, olethan jo veressä!
— Se ehkä on vihollisen verta, — Maksim vastasi iloisesti katsottuaan pukuaan; — vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut minua!
Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa ja lennätti nuolen Maksimia kohden.
Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne, kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee, ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen poikansa palaa.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan, hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen poikansa!