Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.

Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.

— Veljeni — hän sanoi, — jos saisin juodakseni kylmää vettä!

Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi
Maksimille.

— Nyt on kuin helpottaisi, — sanoi kuoleva, — kohota minua, auta minua siunaamaan itseäni!

Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein, huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.

— Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän puolestamme… Katso, miten he ovat hajonneet … vaan silmäni jo pimenee … oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!…

Veri purskasti hänen suustaan.

— Herra, Jumala, ota minun sieluni! — Maksim puheli ja kaatui kuoliaana maahan.

XXVII Luku.