— Hyvästi! — Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua, mennäkseen pois.
— Kuule — Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: — jos joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti hakkasit tatareja.
— Niin sinäkin, — Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli — et sinä minua huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin mikäkin akka!
Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.
— No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan, niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.
— Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa, niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi, niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa sitten kristittynä Moskovaan.
— No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!
Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen parempaan suuntaan.
— Siis ei ole totta, — kiirehti hän kysymään, — että sinä hameissa olet tanssinut?
— Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä? Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan! Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!